KIrjoitin keväällä tekstin Suomen Kipu ry:lle, kun sieltä pyydettiin. Olen vammaisaktivisti, sekä asiantunteva kokemustoiminnan eteenpäinviejä. Kipu on invalidisoinut minut ja asettaa siten rajat jokaiseen päivääni. Minulla on takana myös useita psykiatrisia diagnooseja, joista olen kuntoutunut ja juuri sen tähden toivonkin kuntoutumisen olevan mahdollista kaikille. Lisäksi sairastan kroonisia somaattisia sairauksia joiden kanssa olen oppinut elämään.
Tapasimme Tallinnassa mm. paikallisia kokemusasiantuntijoita ja vierailimme nuorten asumiskeskuksessa, jonne voi päästä, kun psykiatrisesta sairaalasta kotiutettaessa ei esimerkiksi ole asuntoa tai kun omat vanhemmat eivät ota luokseen. Ihailin nuorten voimaa ja tarmoa. Kokemuksia vaihtaessamme huomasi selvästi samaistuttavuuden, mutta myös kulttuurista eroa oli.
”Nyt eletään aikaa, missä työskentelen pääsääntöisesti kokemusasiantuntijoiden ja vertaisohjaajien kanssa, joka paikassa, ja he ovat tasavertaisia työntekijöitä kanssani tietyissä asioissa ja tietyissä työryhmissä. Jos 40 vuotta sitten olisi ollut mahdollisuus tähän, niin kuinka hyvä hoitaja minä olisinkaan. Se lisää potilaslähtöisyyttä joka tavalla.” Tää oli hieno! Upeeta, aika monet pelkää, että kokemusasiantuntija tulee hoitajan tontille viemään työtä tai en ole kyllä ihan varma mitä siinä pelätään, aihettahan ei ole.
riikkanieminen.wordpress.com 